Hyvää huomenta maailma

Olen 37 vuotta toiminut virkamiehenä karttakepin jatkeena, jopa viimeisinä työvuosinani rehtorina. Nyt on kulunut puoli vuotta eläkkeellä eli vapaaherrana täällä maaseudun sydämessä, en tosin voi aavistaa senkään pallolaajennuksen aikaa,

Aikani on kulunut hyvin, kesällä vanhaa taloa korjaten ja syksyllä nauttien vahingon ilosta entisiä työtovereitani kohtaan.

Minulle olo ilman virkaa, vakityötä ei ole ongelma eikä rasite. Päinvastoin olen ihmeissäni, että minulle maksetaan siitä, etten tee mitään.

Luulen, että elämänkumppanilleni tilanne on epävakaa ja kummallinen. Mitä tehdä miehen kanssa, joka pyörii nurkissa, laittaa ruokaa pari kertaa päivässä ja häiritsee keskittymistä.

Ajattelin pitää tätä vapaaherran blogia saadakseni tekemistä ja selkeyttääkseni ajatuksiani ja olakseni vähemmän elikumppanini häiriöksi.

Kehuskelin viime lukuvuonna työkavereilleni, että vietän sydäntalvet jossain etelässä lämpimässä. Olin loka-, marraskuussa kuukauden Thaimaassa ja  Kamputseassa ja huomasin tulleeni takaisin keskelle pitkien kalsareitten loputonta yötä.

Nyt maksan vielä laskuja siitä matkasta, eikä ole hetkeen mahdollista lähteä edes Tallinnaan.

En malta olla kertomatta Aasian matkan loppuhuipentumaa. Lähdin Kallen kanssa (huom, nimi vaihdettu) Bangkokista hotellilta hyvissä ajoin aamuvarhaisella taksilla kohti lentokenttää. Olimme perillä pari tuntia ennen lennon lähtöä. Kalle heitti pitkiä jäähyväisiä sikäläiselle tytölleen ja imi nikotiinia varastoon. Reipasta tuntia ennen lähtöä olimme turvatarkastuksessa ja matkalaukut jo ruumassa. Turvatarkastushan sitten kesti ja kesti,vilkuilin kelloa, puoli tuntia, 20 minuuttia, 15. Brittityttö takanani pyysi päästä edelleni, mutta en voinut päästää ja hän purskahti itkuun.

Kalle pääsi passitarkastukseen edelläni ja huomasin, että nyt asiat eivät ole kohdallaan. Virkamies veti naamalleen yrmeän ilmeen ja selasi hitaasti passin sivuja ja näytti Kallelle elekielellä käsirautojen merkkejä.

Sitten hän siirsi Kallen sivuun ja otti minut luukulle. Yritin näyttää passista, että tulimme kuukausi sitten Thaimaaseen ja saimme 30 päivän turistiviisumin, mutta virkailija kaivoi leiman alkumatkan vierailusta Kamputseaaan, jonka jälkeen viisumimme oli lyhentynyt 14 päivään. Uusi kumosi vanhan.

Kalle sai kysytyksi ylityksen hintaa, onneksi 500 batia vuorokausi. Luottokortti ei käynyt ja viisi minuuttia Finairin lähtöön,Kalle oli hävinnyt johonkin ja sain kysyttyä eräältä aliupseerilta, vietkö minut automaatille. Hän lähti onneksi mukaan ja turvatarkastusen taakse ja luottokortilla rahaa ja uudelleeen vyö pois ja läpivalaisuun. Olin jo valmis jäämään lentokenttähotelliin ja tsekkaamaan seuraavana päivänä halvinta kiemuraisinta matkaa kotiin,

Uudelleen passitiskillä ja nyt saimme jo hymyjä ja lohdutuksen, että portille on soitettu. Kuitekin allekirjoitus viirteen paperii ja sitten alkoi suoritus.

Nuori mies uniformussaan lähti juoksemaan edeltäni ja minä pyyhälsin perässsä. En tiennyt tai muistanut, että Helsingin portti on viho viimeinen ainakin 800 metrin takana. Juoksin ja huohotin, puristin vyötä kourassani. En ollut edes sitä ehtinyt laittaa vyötärölle.

Välillä nuori mies edessä vaihtui, mutta minun oli jaksettava, ei oikein ollut varaa myöhästyä koneesta. En uskaltanut katsoa taakseni, mten Kalle jaksaa, koska silloin olisin kadottanut opaspoikani. Pari gatea ennen näin Finairin koneen vielä liikumattomana ja toivo säilyi.Hikisenä, huohottaen, vyö kädessäni tervehdin onnellisena koneen henkilökuntaa.

Kone ei ollut edes joutunut odottamaan minua, onneksi pitivät portin auki, jäi neljä minuuttia lähtöön.Kun märäntyytyväisenä istuin matkustamon takimmaisella penkillä, näin Kallen, joka vihoviimeisenä ilmestyi käytävälle ennen ovien sulkeutumista.

Lopenuupunut mies vieressäni keroi oman gatekirinsä.

Kalle tervakeukoisena oli lyönyt puolimatkassa kädet pystyyn ja luovuttanut, mutta hetkessä hänet oli survaistu pyörätuoliin ja juoksujalkaa kohti porttia. Mutkissa vain toinen pyörä oli pysynyt lattiassa ja vauhdissa oli kuskia vaihdettu.

Kalle mietti koneessa vain sitä, minne jäi se jalaton mies ilman pyörätuolia.

Ilman näitä muistoja elämä ei olisi lastenlapsille tarinan arvoinen.

Karttakepinjatke